Parempi yhteiskunta
Vanhurskasta vihaa?
14.2.2017
0

”Jos et voi sanoa mitään hyvää, älä puhu ollenkaan.”  Tämä vanha viisaus on saanut minut vaikenemaan pitkäksi aikaa. Maailma matkaa kurssilla, josta en ole keksinyt moniakaan hyviä puolia.

Yhteiskunnallisen keskustelun ei-väki on aina ollut mielestäni kummallista joukkoa. Mitä hyötyä on koko ajan hokea eitään kaikkeen tekeillä olevaan? Eikö olisi parempi esittää omia aloitteitaan? Eikö ole parempi toimia jonkin asian puolesta kuin jotakin vastaan?

Luulin mukavasti pääseväni elämäni loppuun näillä asetuksilla. Tulin luulleeksi, että liberaali demokratia on asia, joka itsekseen hissuttelee eteenpäin, joten voin kaikessa rauhassa elätellä myönteisiä ajatuksia ihmisistä ja asioista ympärilläni. Se sopiikin hyvin viisaustieteen harjoittajalle: hymistään ymmärtäväisesti maailman menolle ja uskotaan kehityksen pienten kuprujen oikenevan ajan oloon.

Ja sitten tuli Trump.

En ole koskaan uskonut historian suurmiesteoriaan, enkä usko nytkään. Trump tuli siksi, että hänelle oli sosiaalinen tilaus. Pinnan alla kypsyneet voimat purskauttivat näkösälle miehen, joka osaa lukea aikain merkkejä ja hyötyä niistä.  Historian rattaat ovat alkaneet kitisten pyöriä uuteen ja väärään suuntaan.

Nyt tullaan asian ytimeen. Liberaalin mielen asetuksiin kuuluu paitsi arvoja myös asenteita. Arvoja tulee edistää tavalla, joka on sopusoinnussa arvojen kanssa: empatia, sympatia ja suvaitsevaisuus   erilaisuutta kohtaan kuuluvat settiin. Koen olevani umpikujassa: en suvaitse ollenkaan trumpismin arvoja enkä tunne sympatian hiventä.

Tilannettani helpottaa se, etten ole ennenkään ollut moraalirelativisti.  Toki havaitsemamme moraaliarvot vaihtelevat ajan, paikan ja kulttuurin mukaan, mutta siitä ei seuraa, että kaikki arvot ovat yhtä hyväksyttäviä. Moraalikeskustelussa tarkoitus on etsiä perusteluita, jotka osoittavat jotkut moraaliset arvot toisia kestävämmiksi. Yleistettävää ja globaalia etiikkaa on siis mahdollista perustella. Se, että jossakin maailman maassa äänestetään vaaleissa joidenkin arvojen puolesta ei tee noista arvoista oikeita. ”Pulinat pois” ei koske moraalikeskustelua, koska moraalin perusteista ei päätetä vaaleissa.

Miten voi vastustaa pahaksi kokemaansa kehitystä ja pitää samalla kiinni liberaalista mielenlaadusta? Buddhalainen viisaus toteaa: jos haluat olla haavoittumaton, älä hyökkää. Jos luopuu hyökkäämättömyysperiaatteesta, avaa kylkensä ja muuttuu kamppailun osapuoleksi. Vanhat mystikot puhuivat sielun linnoituksesta, jossa ihmisen olennaisin ja syvin kohta sijaitsee linnan keskellä. Jos tulee ulos linnoituksesta taistellakseen, avaa itsensä haavoittamiselle ja haavoittumiselle.

Kun ihmiselle pyhiä arvoja tallataan, nousee pelko. Pelko kaiken sen menettämisestä, mille oma minuus ja elämäntapa perustuvat. Ihminen ei useinkaan itse huomaa perustavanlaatuista pelkoa, vaan kokee pelon seurausvaikutuksen; hän tuntee syvää ja äkillistä vihaa. Puhutaan vanhurskaasta vihasta. En tiedä tarkkaan, mitä se on, mutta luulen tietäväni, että se vie helposti harhaan.

Viha on voimakas tunne, joka luo suuren energialatauksen. Tuntee pystyvänsä melkein mihin vain. Kuitenkin se, mitä vihan vallassa toimimalla saa aikaiseksi, herättää puolestaan vihaa. Kohta ollaan mukana taistelussa, jossa kummankin leirin keinot tavoitteidensa saavuttamiseksi ovat yhtä kyseenalaisia. Kumpikin kamppailun osapuoli uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot. Lopulta unohtuu itse tarkoituskin. Tuskin enää muistaa, mitä lähti puolustamaan ja mitä lähti vastustamaan. Jäljellä on vain viha ”niitä kohtaan,

Ikävintä on se, että vastustajan toiminta kiertyy vastustettavan ympärille. Kun vastustan trumpismia, pörrään Trumpin ja hänen esikuntansa ympärillä kaiken päivää. Jos Trump määrittelee toimintani agendan, hän totisesti on voittaja. Hän hallitsi mediaa vaalikampanjansa aikana tekemällä yhden kuohuttavan tempauksen toisensa jälkeen. Hän jatkaa aloitteiden tekijänä, ja media jatkaa niiden seuraajana. Eikö hyvää voi määritellä muuten kuin Trumpin vastustamisella?

Nyt riittää! Luja EI väärälle toiminnalle velvoittaa esittämään paremman vaihtoehdon konkreettisine keinoineen. Hyvyys on keksittävä uudelleen.

 

Parempi yhteiskunta
Valta sielujen yli
11.11.2016
0

Kuinka paljon valtaa pitää yhdellä ihmisellä olla? Kysyin tätä itseltäni, kun kello oli 09:31 keskiviikkona 9.11.2016. Donald Trumpin valitsijamiesten määrä oli juuri ylittänyt 270 Washington Postin vaalistudion laskurissa. Paljonko on järkeä siinä, että minäkin, tavallinen suomalainen, seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja kuin henkeni riippuisi niistä?

Kysymys palasi mieleeni tänä aamuna, kun näin uutisen Leonard Cohenin kuolemasta. Ymmärsin, että ajatus ylettömästä vallasta on vuosikaudet soinut yhdessä Cohenin synkimmistä lauluista ”The Future”. ”Give me absolute control over every living soul.” Synkän tulevaisuuden ytimessä on yhden ihmisen absoluuttinen valta sielujen yli.

Vallanjaon kannalta USA:n vaalit ovat merkillinen ilmiö. En tarkoita pelkästään valitsijamiesjärjestelmää, joka nytkin johti siihen, että valituksi tuli vähemmän ääniä saanut. Tämä sai demokraatit toteamaan: kansa valitsi Clintonin, järjestelmä valitsi Trumpin. Tätäkin oudompaa on se, että presidentin valtaoikeudet ovat joissakin asioissa pelottavan vahvat kansanvallan kannalta. Tekee mieli kärjistää: kansa valitsee demokraattisesti itselleen lähestulkoon diktaattorin.

Vahvan johtajan kaipaaminen on laumaeläimen reaktio epävarmoihin oloihin. Max Weber kuvasi aikanaan tätä ilmiötä: kriisiaikoina kaivataan karismaattista johtajaa. Suomessakin keskusteltiin Donald Trumpin karismaattisuudesta ja Hillary Clintonin karisman puutteesta, muistamatta lainkaan, että kulloinenkin lauma määrittelee karisman ja sen ilmentymät. Kun kuvaa jotakuta karismaattiseksi, kertoo enemmän itsestään kuin kuvauksen kohteesta. Nainen ei edelleenkään taida olla karismaattisempi kuin Aristoteleen aikoina, jolloin karismaattisen johtajan perikuva oli sotajoukon edessä marssiva pitkä mies.

Kun kaikki turvallisuutemme peruspilarit ovat hetteisellä pohjalla, vahvat valtaoikeudet omaavan suuren johtajan kaipuu on ymmärrettävää lajimme kehityshistorian kannalta. Mutta: kun Trump tuli valituksi, päällimmäinen voivottelun aihe on ollut hänen tulevan politiikkansa arvaamattomuus. Paradoksi toteutui: haettiin jykevää turvallisen muutoksen luojaa, ja saatiin koko maailman kattavaa epävarmuutta. Mitä rajattomampaa valta on, sitä mielivaltaisempaa se voi olla.

Trumpin valintaa on kuvattu kurjistuneen valkoisen miehen ja naisen kapinaksi eliittiä vastaan. Trump, jos kuka, kuuluu rahan eliittiin, vaikka ei olisikaan kuulunut politiikan eliittiin. Tässäkin on paradoksi: on ollut välttämätöntä nousta jonkin ryhmän eliittiin voidakseen kapinoida muita eliittejä vastaan. Suuren vallan hankkinut voi käydä muita suuren vallan haltijoita vastaan.

Tällä hetkellä vallitseva kanta suomalaisessa keskustelussa on jo vakiintunut: Trumpille on annettava mahdollisuus. On maltettava ja katsottava, millaisen joukkueen hän kokoaa ja millaiseksi hänen politiikkansa muotoutuu. Koomista on se, että tämä esitetään yhtenä vaihtoehtona, joka kannattaa valita. Vaihtoehtoja ei ole: tämä on ainoa asia, jonka tosiasiassa voimme tehdä. Miltä kuulostaisi, jos Suomen hallitus ja presidentti ilmoittaisivat, ettei Trumpin valinta tule kuuloonkaan? Suomi vaatii vaalin uusimista, koska tulos ei ole meidän kannaltamme paras mahdollinen. Tämä olisi loistava mahdollisuus saada Suomi maailmankartalle: kajahtaneille suomalaisille nauraisivat kaikki kansat. Monta sukupolvea tästä eteenpäin.

Voimme vain toivoa Trumpille onnea ja siunausta. Hän on luultavasti hämmentynyt, peloissaan ja kovin yksinäinen, joten kaikki tuki tulee tarpeeseen. Seuraavat neljä vuotta voidaan kuitenkin käyttää muuhunkin kuin sympatian vuodattamiseen. Voidaan miettiä, saataisiinko maailmaa viedyksi jaetun vallan suuntaan. Voitaisiinko yhden valkoisen miehen taakka jakaa toisella tavalla? Se edellyttäisi ihmiskunnan pikaista täysi-ikäistymistä: ruvettaisiin ottamaan vastuuta omista ja toistemme elämistä. Pakko antaa tähän hyvää vauhditusta: meidän on eurooppalaisina harjoiteltava kiistojemme sopimista ja yhteisen sävelen löytämistä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jatkamme kasvavan levottomuuden kurssilla. On vain toivottava, että osattomiksi jäävät löytävät sellaisen protestin muodon, joka aidosti hyödyttää heitä. Diktaattoreita on jo kokeiltu. Keino ei ole toiminut.

On hyvääkin valtaa sielujen yli. Leonard Cohen on käyttänyt taiteen valtaa. Hän on testamentannut meille ylittämättömän elämänuskon:

”And even though

it all went wrong

I’ll stand before the Lord of Song

with nothing on my tongue but Hallelujah.”

 

 

 

 

 

Parempi yhteiskunta
Muukalaisten muuttama maailma
30.10.2016
0

Luulin, ettei kukaan mies voisi enää mullistaa elämääni. Toisin kävi: tuli tumma, komea muukalainen. Nyt ajattelen vain häntä.

FBI:n johtaja James Comey astui maailmaani 11 päivää ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Hän kertoi, että FBI avaa uudestaan Hillary Clintonin sähköposteja koskevan tutkinnan. Kyseessä olivat Clintonin avustajan ex-aviopuolison koneelta löytyneet viestit. Pian ilmeni, ettei niillä todennäköisesti ollut tekemistä Clintonin kanssa, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Comeyn toiminta leimautti liekkeihin Trumpin kampanjan. Tulitikut oli annettu tuhopolttajan käsiin.

Haluan uskoa, että Comey toimi hyvässä tarkoituksessa toteuttaakseen virkansa vaatimuksia: hän päätti tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Unohdan senkin, että oikeusministeriö nimenomaan kehotti luopumaan keskeneräisen asian julkistamisesta. Koetan uskoa, ettei Comey halunnut tehdä politiikkaa ilmoituksensa ajoituksella, vaikka hän on aikaisemmin kuulunut republikaaniseen puolueeseen. (Tosin uskon yhä joulupukkiinkin.) Päätän ajatella, ettei hän tahallaan esittänyt vihjauksia faktojen asemesta.

Mikä on syvin syy siihen, että Comey sai minut valkohehkuiseen raivoon? Syynä on vaikutusvallan puute asioihin, jotka muuttavat elämääni peruuttamattomasti. En voi vaikuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalin tulokseen, vaikka eurooppalaisena joudun kantamaan yhdysvaltalaisten valintojen seuraukset. En voi vaikuttaa tapahtumiin Aleppossa, koska minulla ei ole sanomista suurvaltojen asioihin. Voin vain riemuita, kun Kallion kirkko alkaa soittaa kellojaan, ja kumu vastaa ympäri maailman. Silti sota jatkuu.

Ihmisten vaikutusvallan puutetta on tarjottu selitykseksi Donald Trumpin suosioon. Joka puolella hoetaan, että Trumpin sanoma saa vastakaikua, koska monet ovat USA:ssa jääneet suoranaiseen köyhyyteen työpaikkojen kadottua. Ajatus kuulostaa humaanilta: ymmärrämme Trumpin kannattajia ja myönnämme heidän ajattelunsa oikeutuksen. Ikävä kyllä, argumentti on mieltä vailla. Ihmisten ahdingosta ei seuraa se, että heidän presidentikseen olisi järkevää valita viihteen ammattilainen, joka on tehnyt ihmisten halveksimisesta taidetta. Trumpin lääkkeetkin ovat pahempia kuin tauti. Ihmisten osattomuutta korjaamaan tarvittaisiin henkilö, joka vakavasti pyrkii ongelmien ratkomiseen ja omaa riittävät kyvyt.

Trumpin ratkaisu yksilöiden vaikutusvallan puutteeseen on sulkeutuminen muulta maailmalta. Tämä on muuallakin maailmassa populistisen politiikan ydintä. Ihminen on lähtökohtaisesti pienten laumojen laji. Historiansa hämäristä asti ihminen on kyennyt parhaiten toimimaan laumoissa, joiden koko on maksimissaan 400 henkeä. Populistit vetoavat ihmisten atavistisiin vaistoihin: palataan nuotiotulille oman porukan piiriin. Estetään muukalaisten saapuminen, ja jos tänne pääsevät, lähetetään pois.

James Comey osoittaa, että muukalaiset ovat tulleet jäädäkseen. Maapallon väki on muuttanut pääni sisään. Maailman kohtalot vaikuttavat tunteisiini joka päivä. Jos esimerkiksi Comeyn toiminta on tullut muuttaneeksi vaalien tuloksen Trumpin eduksi, minun on siinäkin tapauksessa elettävä tällä pallolla. (Planeettojen välinen turvapaikkajärjestelmä on heikosti kehittynyt.) Rajat ovat lopullisesti auki, eikä niiden sulkeminen ole mielekästä eikä mahdollista.

Vastakkain ovat nationalistit ja globalistit. Olen globalisti. Globalismiakin on seitsemää sorttia, joten tarkennusta tarvitaan. Globalismilla viitattaneen usein markkinaglobalismiin, mikä puolestaan lähestyy neoliberaalia ajattelua. Vapaakaupalla on kuitenkin kironsa; se ei ole yleislääke kaikkiin tauteihin. Oma globalismini asettaakin keskiöön oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen. Tätä ei saada aikaiseksi pelkästään kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan voimin.

Eristäytymisen sijasta on pyrittävä kohti tiiviimpää yhteyttä. Jos vastakkain ovat nuotiotulet ja maailmanhallitus, olisin valmis lähtemään jälkimmäistä kohti, sen kaikista ongelmista huolimatta.

 

Parempi yhteiskunta
Voitto on tärkeintä – lajista viis!
16.10.2016
0

Mitä yhteistä on Aino-Kaisa Saarisella, Donald Trumpilla ja Bengt Holmströmillä? Yhteistä on se, että suomalaisia tuntuu kiinnostavan vain se, kuka heistä voittaa omassa lajissaan.

Pekka Holopaisen kirjoittama ’Tahto: Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot’ on opettavainen kirja sellaisille kuin minä. Olen kammonnut kaikenlaista kilpailua koko elämäni ajan. Minämuodossa kirjoitettu kuvaus Aikun elämästä on tutkimusmatka voitontahtoon. Miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun kilpailussa voittaminen on elämän motivaatioperusta? Pääsin Saarisen nahkoihin ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää, mitä kilpailuhenkisyys tarkoittaa.

Aluksi taivastelin, miten aneemista oma elämäni onkaan ollut ilman kaikennielevää intohimoa. Aikku on pienestä lapsesta asti himoinnut menestymistä ja ykköstilaa ja ollut valmis uhraamaan kaiken saavuttaakseen haluamansa. Hetken miettimisen jälkeen huomasin, että intohimoja on monenlaisia, kullakin omansa. Lukemaan opittuani koetin varastaa jokaisen mahdollisen hetken päästäkseni uppoutumaan kiinnostaviin kirjoihin. Muihin asioihin kuluva aika oli haaskattua aikaa. Ahdistavinta kaikesta oli jatkuva kilpailu, johon koulumaailma jo tuolloin ohjasi.

Tarvittiin Aino-Kaisa Saarinen kertomaan, että kilpailuvietti voi siivittää elämää ja antaa sille merkityksen. Julkisessa puheessa oletetaan jatkuvasti – ja virheellisesti – että kilpailuvietti on yleisinhimillinen ominaisuus. Ei ole, tai sitten minä en ole inhimillinen.

Olen aina epäillyt, että ihmisten välinen rakentava yhteistyö ei suuresti hyödy kilpailusta. Saarisen kokemusten valossa hypoteesini saa tukea, tosin vain yhden koehenkilön todistuksen verran. Ihmissuhteet saattavat joutua katkolle kilpailu-uran vaatimusten vuoksi.

Suomalaisia sanotaan urheiluhulluksi kansaksi. Vielä mitä. Voittaminenhan suomalaisia kiinnostaa. Urheilulajit nousevat valokeilaan, jos niissä kertyy voittoja. Ennen suosituista lajeista häviää hohto, jos toistuvasti hävitään.

Donald Trumpin mahdollinen valinta Yhdysvaltain presidentiksi on vakava uhka koko maailmalle, erityisesti muutamille ryhmille. Naiset, vammaiset, muslimit, maahanmuuttajat, kiinalaiset, meksikolaiset, Yhdysvaltain demokraattiset korkeimman oikeuden tuomarikandidaatit, vapaakauppaa kannattavat, eurooppalaiset Nato-maat, mahdolliset kidutuksen uhrit ja Trumpin kilpakumppani presidentinvaalissa ovat vaaravyöhykkeessä. Tappolistalla on myös Pariisin ilmastosopimus.

Mitä tässä tilanteessa raportoi HSTV http://www.hs.fi/hstv/uutiset/v1476069279344? Kumpi – Trump vai Clinton – voitti toisen vaaliväittelyn? Maailma tasapainoilee kuilun reunalla, mutta politiikka näyttäytyy performanssina, jossa hauskinta on selvittää, kuka kulloinkin voittaa.

Bengt Holmström voitti Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi. Media riemuitsi: Suomi voitti nobelin. Ei voittanut: Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt Holmström voitti nobelin. Seuraavaksi ruvettiin pohtimaan, miksi Holmströmin talousneuvoja ei ole otettu varteen suomalaisessa talouspolitiikassa. Mikko Leskelä twiittasi 10.10. : ”Yhtäkkiä kaikki, mitä Bengt Holmström on koskaan ollut mieltä Suomesta, on muuttunut totuudeksi. ihan vain Ruotsin keskuspankin päätöksellä.”
Ruotsin Kuninkaallinen tiedeakatemia seuloo palkinnon saajat. Nyt todellakin on edellytetty, että Suomessa pitäisi tehdä talouspolitiikkaa, joka noudattelee ruotsalaisen tiedeakatemian palkitsemislinjaa.

Mikä tässä ärsyttää? Se, että Holmströmin palkitut tutkimukset ovat olleet olemassa jo pitkään. Jos hänen tieteellistä asiantuntemustaan olisi haluttu käyttää, tulokset olisivat olleet saatavilla ilman palkintoakin. Mutta sisältöhän ei tainnut taaskaan olla tärkeä. Vasta voittaminen toi laakerit tutkijan päähän suomalaisten silmissä.

Kokonaan toinen asia onkin se, mitä pitää tehdä, jos talousnobelistit ovat keskenään erimielisiä.
Joseph Stiglitz on myös nobelisti, mutta hänen talouspolitiikkasuosituksensa ovat erilaisia kuin Holmströmin. Kumman näkemys valitaan? Suomalaisen näkemys, tietysti. Tämä päättely ei taida olla aivan sopusoinnussa tieteen ihanteiden kanssa. Se sopii kuitenkin hyvin yhteen nationalismin kanssa, ja sehän on nousussa aatteiden pörssissä.

Kauan eläkööt voittajat! Muut saavat hiihtää, politikoida ja tutkia unholassa.

Parempaa ajattelua
Ajattelun vallankumous
14.5.2016
0

Tämä blogi on julkaistu uudella omintakeisten ajattelijoiden foorumilla, sivustolla personalthinkers.com

Jatkossa blogini ilmestyvät siellä. Tervetuloa tapaamaan ajattelijoita tieteen, taiteen ja bisneksen maailmoista.

 

Katson nykyään televisiota edustajieni välityksellä. Twitter on tehnyt mahdolliseksi edustuksellisen demokratian soveltamisen television katseluun. Katsoisin mielelläni esimerkiksi A-studion keskusteluita, mutta en kestä keskustelun tuskaista tunnelmaa. Niinpä poimin keskeiset pointit Twitteristä myöhemmin.

YLE:n A2:n Taloustalkoot-keskusteluohjelmassa 18.4. suurinta kiinnostusta tuntui herättäneen Hjallis Harkimon kommentti:

– Li hei, montako yritystä sä oot perustanut, monessako yrityksessä sä oot ollut töissä, kun sä puhut noin viisaita?

Harkimon heitto herätti suurta paheksuntaa, jos kohta se sai ihailuakin osakseen. Jäin ihmettelemään paheksunnan perusteita. Harkimohan tuli vain viattomuuksissaan ilmaisseeksi vallitsevan päättelytavan. Aikamme arvostetuin tietämisen muoto on henkilökohtainen kokemus.

Jos jollakulla ei ole henkilökohtaista kokemusta esimerkiksi johtamisesta, hän on kelvoton lausumaan asiasta mitään. Jos tarjoaa yleistettävää tutkimustietoa, sitä ei useinkaan pidetä kiinnostavana: se tuntuu toisarvoiselta henkilökohtaiseen kokemukseen verrattuna. Tiede on julkisessa keskustelussa lähellä viihdeteollisuutta; sen pitää tuottaa hauskoja anekdootteja. Näin hiljattain vakavassa mielessä tehdyn tutkimuksen, jossa selvitettiin, ovatko blondit todella tyhmempiä kuin muut. Tulos oli se, että he ovat jopa aavistuksen verran fiksumpia kuin brunetit. Joskus tieteentekijät tuottavat vitsejä – kuten tässä esimerkissä – mutta se on harvinaista. Useimmat tieteentekijät pyrkivät metodisesti kunnianhimoisiin ratkaisuihin ja haluavat tuottaa kaikin puolin relevanttia ja merkityksellistä tietoa. Perustutkimus on tärkeintä kaikesta, koska vain siitä avautuvat tulevaisuuden sovellusmahdollisuudet. Se ylittää henkilökohtaisen kokemuksen rajat.

Tiedon maailman hegemonian pystyi aikaisemmin luomaan auktoriteetin avulla, ja auktoriteettihan on yksi vallan muodoista. Nyt auktoriteetit ovat romahtaneet. Esimerkiksi tiede, kirkko tai vallanpitäjät eivät enää pysty kehkeyttämään itselleen tiedon monopolia. Tämä on monella tavalla hyvä asia. Jos yksi vallankäyttäjä pääsee määräämään totuudesta, olemme hukassa. Auktoriteetin tilalle ei kuitenkaan ole tullut keskustelun mekanismia, joka auttaisi yhdistämään erilaisia henkilökohtaisia näkökohtia ja edistyvää tutkimusta. Taistelemme jatkuvasti siitä, kenen kokemus loppujen lopuksi on se, mihin pitäisi vedota. Ihmisillähän on kovin erilaisia kokemuksia, vaikka kaikki olisivat yhdessä kokemassa samaa asiaa. Kenen kokemus siis on se, jolla on eniten merkitystä?

Nyt on tehtävä tärkeä päätös. Käytämmekö voimamme maan ja maailman asioiden hoitamiseen vai keskinäiseen tappeluun? Tähän asti ihmiskunnan historiassa on ollut tapana tappaa vääräuskoiset tai muuten väärin ajattelevat. Viime vuosikymmeninä olemme heränneet uuteen todellisuuteen. Maailman suuret ongelmat eivät kunnioita valtakuntien, uskontojen tai eturyhmien rajoja. Kaikkia koskevien ongelmien ratkaisun tulee olla laajan yhteistyön tulos. Enää ei ole mahdollista saada omaa ajattelutapaansa vallitsevaksi totuudeksi, joten on kyettävä sovittelemaan erilaisia ajattelutapoja kokonaisuuden osiksi.

personalthinkers.com –sivusto pyrkii omalta osaltaan vastaamaan uuden ajattelun tarpeeseen. Runsaudensarvi oli yltäkylläisyyden ja vaurauden symboli antiikin aikoina. Ajattelutapojen runsaus voi olla kaikinpuolisen menestymisen perusta yhä edelleen. Ajattelun monimuotoisuus, thought diversity, on ollut viime vuosien uutuus organisaatioiden kehittämisessä. Käännän käsitteen sanalla monituumaisuus. Tuuma on paitsi ajatus myös pituusmitta. Kun tuumailemme asioista eri tavalla, mittaammekin asioita eri tavalla. Jos ihmisillä on vaikkapa menestyksestä erilaisia ajatuksia, he mittaavatkin menestymistä eri mittareilla.

Ajatusten runsaus mahdollistaa uusien näkökulmien valitsemisen. Yksilö ei ehdi ajatella kaikkia asioita juurta jaksain ja alusta alkaen. Hän valitsee usein jonkin niistä uskonnoista, jotka hänelle kasvuympäristössä tarjoutuvat. Hänen poliittinen kantansa syntyy olemassa olevista vaikutteista. Kun tarjolla on monimuotoista ajattelua, valittavia vaihtoehtojakin on runsaasti.

Moninaiset vaihtoehdot voivat olla myös ongelma. Psykologisesta taloustieteestä opimme, että ihminen saattaa jättää ajatusten valinnan sikseen, jos vaihtoehtoja on liikaa. Jos haluaa ostaa puolukkahilloa, ja erilaisia tuotteita on parikymmentä, hillo saattaa jäädä kauppaan. Ajatusten moninaisuus voi uuvuttaa samalla tavalla kuin hillojen paljous. Ihminen valitseekin fundamentalistisen, kaikin puolin ehdottoman vaihtoehdon. Olisiko niin, että moninaistuvassa ja monimutkaisessa maailmassa fundamentalismille on syntynyt uusi tilaus?

Ajatusten runsaudessa eläminen vaatii uusia taitoja. Eri asioiden tietäjät, jotka tulevaisuudessa keskustelevat tällä sivustolla, tarjoavat monenlaisia ajatusvirikkeitä. He ovat myös keskenään erimielisiä, mutta opettavat esimerkillään rakentavaa erituumaisuutta. Maailman viheliäiset ongelmat vaativat kykyä kohdata erilaisten ajatusten tuolla puolen.