Parempi yhteiskunta
Turku ja torin idoli
21.8.2017
0

Turun kauppatorin laidalla oli Bostonin yliopisto. 1970-luvun puolivälissä valtiotieteellisen tiedekunnan yleisopintoja luennoitiin ränsistyneessä rakennuksessa Yliopistonkadun varrella. Katosta tippuili rappausta, mutta talon ulkopuoli oli näyttävä, koska katolla komeili Boston-tupakan suurikokoinen mainos.

Eräänä uneliaana sunnuntai-iltapäivänä lähdin ylittämään toria diagonaalissa Wiklundin kulmasta Bostonin suuntaan. Tori oli melkein autio, vain yksi henkilö lähti niin ikään ylittämään toria vastapäisestä suunnasta. Torin keskellä aloimme väistellä toisiamme. Kun kumpikin väisti monta kertaa samaan suuntaan, tapahtui lopulta jotakin mahdotonta: kaksi ventovierasta ihmistä törmäsi toisiinsa keskellä tyhjää toria.

Tällä hetkellä suomalaisen keskustelun toreilla näyttävät törmäävän monet ihmisryhmät, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi törmätä. Luulisi, että hädän ja surun hetkellä haemme turvaa toisistamme ja liitymme yhteen. Mistä johtuvat tuiki tarpeellisen vuoropuhelun vaikeudet?

Sir Francis Bacon (1561 – 1626) kehitti opin idoleista eli huonoista ajatustottumuksista, jotka saavat ihmiset erehtymään. Yksi näistä on torin idoli, joka tarkoittaa kielen käytöstä johtuvia virhekäsityksiä. Torin idolia voidaan ajatella myös poliittisen keskustelun ongelmana: sanoilla voidaan johtaa harhaan. Sanoja voidaan käyttää harhaanjohtavasti joko huomaamatta tai tahallaan.

Torin idoli saa luulemaan, että jokaista sanaa vastaa jokin todellinen olio. Kun poliisi tiedotti, että rikosta tutkitaan terroristisessa tarkoituksessa tehtynä murhana, kansakunnan ilmapiiri muuttui hetkessä. Tätä kirjoittaessa en vielä tiedä, millaisia perusteita sanan käytölle oli. Tiedän vain, että yksi voimallinen sana sai aikaan valtavan yhteiskunnallisen keskustelun, jolla oli välittömiä vaikutuksia esimerkiksi lainsäädännöllisiin hankkeisiin.

Toinen vahva sanankäytön muoto on vihollisen nimeäminen. Tragedian tapahduttua järkytys tuo mukanaan monia tunteita, joista yksi on pelko. Pelko vaatii suojautumaan. Jotta voisi suojautua, on tiedettävä, kuka on vihollinen.

Torin idoli tarkoittaa sitä, että kun nimeämme jonkun viholliseksi, uskomme, että hän myös oikeasti on vihollinen. Kun vihollinen nimetään jonkin ryhmän mukaan – vaikka leimaavasti suvakiksi tai rajakiksi – yksilöiden moniulotteisuus häviää. Tällaiset kuvaukset ovat torin idolin luomuksia, aavekuvia. Kun taas syytetään ulkomaalaisia, heillä ei tietenkään ole juuri mitään muuta yhteistä piirrettä kuin ihmisyys, joka puolestaan yhdistää heidät suomalaisiin.

Ulkomaalaisia kammoavalle ehdotan ajatusleikkiä. Jos haluamme Suomen vain kantasuomalaisille, joudumme kysymään itseltämme, olenko sellainen suomalainen, joka teen elämän hyväksi muille suomalaisille. Jos olen valmis tappamaan väärin ajattelevat suomalaisetkin, mitä hyötyä suomalaisuudestani on kenellekään?

Keskustelukulttuurillemme on ominaista tunteiden pyhittäminen. Kun tuntee vihaa, siitä seuraa oikeus solvata. Tärkeä kansalaistaito olisi oppia havainnoimaan tunteitaan ja tunnistamaan ne, jättäytymättä tunteidensa vietäväksi. Tunteisiin, joita kokee, ei tarvitse samastua. Minun tunteeni eivät myöskään takaa, että näen maailman oikein. Ne voivat houkutella paikalle torin idolin.

Asiakeskustelu tarkoittaa asioiden todellisten syiden ja tarvittavien toimien selvittämistä yhdessä. Millään taholla yksinään ei ole tarvittavaa viisautta. Tästä syystä keskusteluilmapiiri on kaikki kaikessa: jokaisella on oltava mahdollisuus kantaa oma kortensa tiedon kekoon.

Turku tarkoittaa minulle kotia. Poikaani pyydettiin ala-asteella kirjoittamaan kolme sanaa, jotka kuvaavat kotia. Poika kirjoitti virheettömästi: rauha, turva, hupi. Hän kertoi, että kaksi ensimmäistä tulivat heti mieleen, mutta hupiosasto on vähän niin ja näin. Sen hän kirjoitti, koska kolmaskin määre oli pakko keksiä.

Kaipaan rauhaa ja turvaa, Suomeen ja maailmaan. Vielä tulee toivoakseni aika, jolloin myös hupi, vapaus, seikkailu ja leikki palaavat.

 

 

 

Parempi yhteiskunta
Vanhurskasta vihaa?
14.2.2017
0

”Jos et voi sanoa mitään hyvää, älä puhu ollenkaan.”  Tämä vanha viisaus on saanut minut vaikenemaan pitkäksi aikaa. Maailma matkaa kurssilla, josta en ole keksinyt moniakaan hyviä puolia.

Yhteiskunnallisen keskustelun ei-väki on aina ollut mielestäni kummallista joukkoa. Mitä hyötyä on koko ajan hokea eitään kaikkeen tekeillä olevaan? Eikö olisi parempi esittää omia aloitteitaan? Eikö ole parempi toimia jonkin asian puolesta kuin jotakin vastaan?

Luulin mukavasti pääseväni elämäni loppuun näillä asetuksilla. Tulin luulleeksi, että liberaali demokratia on asia, joka itsekseen hissuttelee eteenpäin, joten voin kaikessa rauhassa elätellä myönteisiä ajatuksia ihmisistä ja asioista ympärilläni. Se sopiikin hyvin viisaustieteen harjoittajalle: hymistään ymmärtäväisesti maailman menolle ja uskotaan kehityksen pienten kuprujen oikenevan ajan oloon.

Ja sitten tuli Trump.

En ole koskaan uskonut historian suurmiesteoriaan, enkä usko nytkään. Trump tuli siksi, että hänelle oli sosiaalinen tilaus. Pinnan alla kypsyneet voimat purskauttivat näkösälle miehen, joka osaa lukea aikain merkkejä ja hyötyä niistä.  Historian rattaat ovat alkaneet kitisten pyöriä uuteen ja väärään suuntaan.

Nyt tullaan asian ytimeen. Liberaalin mielen asetuksiin kuuluu paitsi arvoja myös asenteita. Arvoja tulee edistää tavalla, joka on sopusoinnussa arvojen kanssa: empatia, sympatia ja suvaitsevaisuus   erilaisuutta kohtaan kuuluvat settiin. Koen olevani umpikujassa: en suvaitse ollenkaan trumpismin arvoja enkä tunne sympatian hiventä.

Tilannettani helpottaa se, etten ole ennenkään ollut moraalirelativisti.  Toki havaitsemamme moraaliarvot vaihtelevat ajan, paikan ja kulttuurin mukaan, mutta siitä ei seuraa, että kaikki arvot ovat yhtä hyväksyttäviä. Moraalikeskustelussa tarkoitus on etsiä perusteluita, jotka osoittavat jotkut moraaliset arvot toisia kestävämmiksi. Yleistettävää ja globaalia etiikkaa on siis mahdollista perustella. Se, että jossakin maailman maassa äänestetään vaaleissa joidenkin arvojen puolesta ei tee noista arvoista oikeita. ”Pulinat pois” ei koske moraalikeskustelua, koska moraalin perusteista ei päätetä vaaleissa.

Miten voi vastustaa pahaksi kokemaansa kehitystä ja pitää samalla kiinni liberaalista mielenlaadusta? Buddhalainen viisaus toteaa: jos haluat olla haavoittumaton, älä hyökkää. Jos luopuu hyökkäämättömyysperiaatteesta, avaa kylkensä ja muuttuu kamppailun osapuoleksi. Vanhat mystikot puhuivat sielun linnoituksesta, jossa ihmisen olennaisin ja syvin kohta sijaitsee linnan keskellä. Jos tulee ulos linnoituksesta taistellakseen, avaa itsensä haavoittamiselle ja haavoittumiselle.

Kun ihmiselle pyhiä arvoja tallataan, nousee pelko. Pelko kaiken sen menettämisestä, mille oma minuus ja elämäntapa perustuvat. Ihminen ei useinkaan itse huomaa perustavanlaatuista pelkoa, vaan kokee pelon seurausvaikutuksen; hän tuntee syvää ja äkillistä vihaa. Puhutaan vanhurskaasta vihasta. En tiedä tarkkaan, mitä se on, mutta luulen tietäväni, että se vie helposti harhaan.

Viha on voimakas tunne, joka luo suuren energialatauksen. Tuntee pystyvänsä melkein mihin vain. Kuitenkin se, mitä vihan vallassa toimimalla saa aikaiseksi, herättää puolestaan vihaa. Kohta ollaan mukana taistelussa, jossa kummankin leirin keinot tavoitteidensa saavuttamiseksi ovat yhtä kyseenalaisia. Kumpikin kamppailun osapuoli uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot. Lopulta unohtuu itse tarkoituskin. Tuskin enää muistaa, mitä lähti puolustamaan ja mitä lähti vastustamaan. Jäljellä on vain viha ”niitä kohtaan,

Ikävintä on se, että vastustajan toiminta kiertyy vastustettavan ympärille. Kun vastustan trumpismia, pörrään Trumpin ja hänen esikuntansa ympärillä kaiken päivää. Jos Trump määrittelee toimintani agendan, hän totisesti on voittaja. Hän hallitsi mediaa vaalikampanjansa aikana tekemällä yhden kuohuttavan tempauksen toisensa jälkeen. Hän jatkaa aloitteiden tekijänä, ja media jatkaa niiden seuraajana. Eikö hyvää voi määritellä muuten kuin Trumpin vastustamisella?

Nyt riittää! Luja EI väärälle toiminnalle velvoittaa esittämään paremman vaihtoehdon konkreettisine keinoineen. Hyvyys on keksittävä uudelleen.

 

Parempi yhteiskunta
Valta sielujen yli
11.11.2016
0

Kuinka paljon valtaa pitää yhdellä ihmisellä olla? Kysyin tätä itseltäni, kun kello oli 09:31 keskiviikkona 9.11.2016. Donald Trumpin valitsijamiesten määrä oli juuri ylittänyt 270 Washington Postin vaalistudion laskurissa. Paljonko on järkeä siinä, että minäkin, tavallinen suomalainen, seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja kuin henkeni riippuisi niistä?

Kysymys palasi mieleeni tänä aamuna, kun näin uutisen Leonard Cohenin kuolemasta. Ymmärsin, että ajatus ylettömästä vallasta on vuosikaudet soinut yhdessä Cohenin synkimmistä lauluista ”The Future”. ”Give me absolute control over every living soul.” Synkän tulevaisuuden ytimessä on yhden ihmisen absoluuttinen valta sielujen yli.

Vallanjaon kannalta USA:n vaalit ovat merkillinen ilmiö. En tarkoita pelkästään valitsijamiesjärjestelmää, joka nytkin johti siihen, että valituksi tuli vähemmän ääniä saanut. Tämä sai demokraatit toteamaan: kansa valitsi Clintonin, järjestelmä valitsi Trumpin. Tätäkin oudompaa on se, että presidentin valtaoikeudet ovat joissakin asioissa pelottavan vahvat kansanvallan kannalta. Tekee mieli kärjistää: kansa valitsee demokraattisesti itselleen lähestulkoon diktaattorin.

Vahvan johtajan kaipaaminen on laumaeläimen reaktio epävarmoihin oloihin. Max Weber kuvasi aikanaan tätä ilmiötä: kriisiaikoina kaivataan karismaattista johtajaa. Suomessakin keskusteltiin Donald Trumpin karismaattisuudesta ja Hillary Clintonin karisman puutteesta, muistamatta lainkaan, että kulloinenkin lauma määrittelee karisman ja sen ilmentymät. Kun kuvaa jotakuta karismaattiseksi, kertoo enemmän itsestään kuin kuvauksen kohteesta. Nainen ei edelleenkään taida olla karismaattisempi kuin Aristoteleen aikoina, jolloin karismaattisen johtajan perikuva oli sotajoukon edessä marssiva pitkä mies.

Kun kaikki turvallisuutemme peruspilarit ovat hetteisellä pohjalla, vahvat valtaoikeudet omaavan suuren johtajan kaipuu on ymmärrettävää lajimme kehityshistorian kannalta. Mutta: kun Trump tuli valituksi, päällimmäinen voivottelun aihe on ollut hänen tulevan politiikkansa arvaamattomuus. Paradoksi toteutui: haettiin jykevää turvallisen muutoksen luojaa, ja saatiin koko maailman kattavaa epävarmuutta. Mitä rajattomampaa valta on, sitä mielivaltaisempaa se voi olla.

Trumpin valintaa on kuvattu kurjistuneen valkoisen miehen ja naisen kapinaksi eliittiä vastaan. Trump, jos kuka, kuuluu rahan eliittiin, vaikka ei olisikaan kuulunut politiikan eliittiin. Tässäkin on paradoksi: on ollut välttämätöntä nousta jonkin ryhmän eliittiin voidakseen kapinoida muita eliittejä vastaan. Suuren vallan hankkinut voi käydä muita suuren vallan haltijoita vastaan.

Tällä hetkellä vallitseva kanta suomalaisessa keskustelussa on jo vakiintunut: Trumpille on annettava mahdollisuus. On maltettava ja katsottava, millaisen joukkueen hän kokoaa ja millaiseksi hänen politiikkansa muotoutuu. Koomista on se, että tämä esitetään yhtenä vaihtoehtona, joka kannattaa valita. Vaihtoehtoja ei ole: tämä on ainoa asia, jonka tosiasiassa voimme tehdä. Miltä kuulostaisi, jos Suomen hallitus ja presidentti ilmoittaisivat, ettei Trumpin valinta tule kuuloonkaan? Suomi vaatii vaalin uusimista, koska tulos ei ole meidän kannaltamme paras mahdollinen. Tämä olisi loistava mahdollisuus saada Suomi maailmankartalle: kajahtaneille suomalaisille nauraisivat kaikki kansat. Monta sukupolvea tästä eteenpäin.

Voimme vain toivoa Trumpille onnea ja siunausta. Hän on luultavasti hämmentynyt, peloissaan ja kovin yksinäinen, joten kaikki tuki tulee tarpeeseen. Seuraavat neljä vuotta voidaan kuitenkin käyttää muuhunkin kuin sympatian vuodattamiseen. Voidaan miettiä, saataisiinko maailmaa viedyksi jaetun vallan suuntaan. Voitaisiinko yhden valkoisen miehen taakka jakaa toisella tavalla? Se edellyttäisi ihmiskunnan pikaista täysi-ikäistymistä: ruvettaisiin ottamaan vastuuta omista ja toistemme elämistä. Pakko antaa tähän hyvää vauhditusta: meidän on eurooppalaisina harjoiteltava kiistojemme sopimista ja yhteisen sävelen löytämistä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jatkamme kasvavan levottomuuden kurssilla. On vain toivottava, että osattomiksi jäävät löytävät sellaisen protestin muodon, joka aidosti hyödyttää heitä. Diktaattoreita on jo kokeiltu. Keino ei ole toiminut.

On hyvääkin valtaa sielujen yli. Leonard Cohen on käyttänyt taiteen valtaa. Hän on testamentannut meille ylittämättömän elämänuskon:

”And even though

it all went wrong

I’ll stand before the Lord of Song

with nothing on my tongue but Hallelujah.”

 

 

 

 

 

Parempi yhteiskunta
Muukalaisten muuttama maailma
30.10.2016
0

Luulin, ettei kukaan mies voisi enää mullistaa elämääni. Toisin kävi: tuli tumma, komea muukalainen. Nyt ajattelen vain häntä.

FBI:n johtaja James Comey astui maailmaani 11 päivää ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Hän kertoi, että FBI avaa uudestaan Hillary Clintonin sähköposteja koskevan tutkinnan. Kyseessä olivat Clintonin avustajan ex-aviopuolison koneelta löytyneet viestit. Pian ilmeni, ettei niillä todennäköisesti ollut tekemistä Clintonin kanssa, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Comeyn toiminta leimautti liekkeihin Trumpin kampanjan. Tulitikut oli annettu tuhopolttajan käsiin.

Haluan uskoa, että Comey toimi hyvässä tarkoituksessa toteuttaakseen virkansa vaatimuksia: hän päätti tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Unohdan senkin, että oikeusministeriö nimenomaan kehotti luopumaan keskeneräisen asian julkistamisesta. Koetan uskoa, ettei Comey halunnut tehdä politiikkaa ilmoituksensa ajoituksella, vaikka hän on aikaisemmin kuulunut republikaaniseen puolueeseen. (Tosin uskon yhä joulupukkiinkin.) Päätän ajatella, ettei hän tahallaan esittänyt vihjauksia faktojen asemesta.

Mikä on syvin syy siihen, että Comey sai minut valkohehkuiseen raivoon? Syynä on vaikutusvallan puute asioihin, jotka muuttavat elämääni peruuttamattomasti. En voi vaikuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalin tulokseen, vaikka eurooppalaisena joudun kantamaan yhdysvaltalaisten valintojen seuraukset. En voi vaikuttaa tapahtumiin Aleppossa, koska minulla ei ole sanomista suurvaltojen asioihin. Voin vain riemuita, kun Kallion kirkko alkaa soittaa kellojaan, ja kumu vastaa ympäri maailman. Silti sota jatkuu.

Ihmisten vaikutusvallan puutetta on tarjottu selitykseksi Donald Trumpin suosioon. Joka puolella hoetaan, että Trumpin sanoma saa vastakaikua, koska monet ovat USA:ssa jääneet suoranaiseen köyhyyteen työpaikkojen kadottua. Ajatus kuulostaa humaanilta: ymmärrämme Trumpin kannattajia ja myönnämme heidän ajattelunsa oikeutuksen. Ikävä kyllä, argumentti on mieltä vailla. Ihmisten ahdingosta ei seuraa se, että heidän presidentikseen olisi järkevää valita viihteen ammattilainen, joka on tehnyt ihmisten halveksimisesta taidetta. Trumpin lääkkeetkin ovat pahempia kuin tauti. Ihmisten osattomuutta korjaamaan tarvittaisiin henkilö, joka vakavasti pyrkii ongelmien ratkomiseen ja omaa riittävät kyvyt.

Trumpin ratkaisu yksilöiden vaikutusvallan puutteeseen on sulkeutuminen muulta maailmalta. Tämä on muuallakin maailmassa populistisen politiikan ydintä. Ihminen on lähtökohtaisesti pienten laumojen laji. Historiansa hämäristä asti ihminen on kyennyt parhaiten toimimaan laumoissa, joiden koko on maksimissaan 400 henkeä. Populistit vetoavat ihmisten atavistisiin vaistoihin: palataan nuotiotulille oman porukan piiriin. Estetään muukalaisten saapuminen, ja jos tänne pääsevät, lähetetään pois.

James Comey osoittaa, että muukalaiset ovat tulleet jäädäkseen. Maapallon väki on muuttanut pääni sisään. Maailman kohtalot vaikuttavat tunteisiini joka päivä. Jos esimerkiksi Comeyn toiminta on tullut muuttaneeksi vaalien tuloksen Trumpin eduksi, minun on siinäkin tapauksessa elettävä tällä pallolla. (Planeettojen välinen turvapaikkajärjestelmä on heikosti kehittynyt.) Rajat ovat lopullisesti auki, eikä niiden sulkeminen ole mielekästä eikä mahdollista.

Vastakkain ovat nationalistit ja globalistit. Olen globalisti. Globalismiakin on seitsemää sorttia, joten tarkennusta tarvitaan. Globalismilla viitattaneen usein markkinaglobalismiin, mikä puolestaan lähestyy neoliberaalia ajattelua. Vapaakaupalla on kuitenkin kironsa; se ei ole yleislääke kaikkiin tauteihin. Oma globalismini asettaakin keskiöön oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen. Tätä ei saada aikaiseksi pelkästään kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan voimin.

Eristäytymisen sijasta on pyrittävä kohti tiiviimpää yhteyttä. Jos vastakkain ovat nuotiotulet ja maailmanhallitus, olisin valmis lähtemään jälkimmäistä kohti, sen kaikista ongelmista huolimatta.

 

Parempi yhteiskunta
Voitto on tärkeintä – lajista viis!
16.10.2016
0

Mitä yhteistä on Aino-Kaisa Saarisella, Donald Trumpilla ja Bengt Holmströmillä? Yhteistä on se, että suomalaisia tuntuu kiinnostavan vain se, kuka heistä voittaa omassa lajissaan.

Pekka Holopaisen kirjoittama ’Tahto: Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot’ on opettavainen kirja sellaisille kuin minä. Olen kammonnut kaikenlaista kilpailua koko elämäni ajan. Minämuodossa kirjoitettu kuvaus Aikun elämästä on tutkimusmatka voitontahtoon. Miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun kilpailussa voittaminen on elämän motivaatioperusta? Pääsin Saarisen nahkoihin ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää, mitä kilpailuhenkisyys tarkoittaa.

Aluksi taivastelin, miten aneemista oma elämäni onkaan ollut ilman kaikennielevää intohimoa. Aikku on pienestä lapsesta asti himoinnut menestymistä ja ykköstilaa ja ollut valmis uhraamaan kaiken saavuttaakseen haluamansa. Hetken miettimisen jälkeen huomasin, että intohimoja on monenlaisia, kullakin omansa. Lukemaan opittuani koetin varastaa jokaisen mahdollisen hetken päästäkseni uppoutumaan kiinnostaviin kirjoihin. Muihin asioihin kuluva aika oli haaskattua aikaa. Ahdistavinta kaikesta oli jatkuva kilpailu, johon koulumaailma jo tuolloin ohjasi.

Tarvittiin Aino-Kaisa Saarinen kertomaan, että kilpailuvietti voi siivittää elämää ja antaa sille merkityksen. Julkisessa puheessa oletetaan jatkuvasti – ja virheellisesti – että kilpailuvietti on yleisinhimillinen ominaisuus. Ei ole, tai sitten minä en ole inhimillinen.

Olen aina epäillyt, että ihmisten välinen rakentava yhteistyö ei suuresti hyödy kilpailusta. Saarisen kokemusten valossa hypoteesini saa tukea, tosin vain yhden koehenkilön todistuksen verran. Ihmissuhteet saattavat joutua katkolle kilpailu-uran vaatimusten vuoksi.

Suomalaisia sanotaan urheiluhulluksi kansaksi. Vielä mitä. Voittaminenhan suomalaisia kiinnostaa. Urheilulajit nousevat valokeilaan, jos niissä kertyy voittoja. Ennen suosituista lajeista häviää hohto, jos toistuvasti hävitään.

Donald Trumpin mahdollinen valinta Yhdysvaltain presidentiksi on vakava uhka koko maailmalle, erityisesti muutamille ryhmille. Naiset, vammaiset, muslimit, maahanmuuttajat, kiinalaiset, meksikolaiset, Yhdysvaltain demokraattiset korkeimman oikeuden tuomarikandidaatit, vapaakauppaa kannattavat, eurooppalaiset Nato-maat, mahdolliset kidutuksen uhrit ja Trumpin kilpakumppani presidentinvaalissa ovat vaaravyöhykkeessä. Tappolistalla on myös Pariisin ilmastosopimus.

Mitä tässä tilanteessa raportoi HSTV http://www.hs.fi/hstv/uutiset/v1476069279344? Kumpi – Trump vai Clinton – voitti toisen vaaliväittelyn? Maailma tasapainoilee kuilun reunalla, mutta politiikka näyttäytyy performanssina, jossa hauskinta on selvittää, kuka kulloinkin voittaa.

Bengt Holmström voitti Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi. Media riemuitsi: Suomi voitti nobelin. Ei voittanut: Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt Holmström voitti nobelin. Seuraavaksi ruvettiin pohtimaan, miksi Holmströmin talousneuvoja ei ole otettu varteen suomalaisessa talouspolitiikassa. Mikko Leskelä twiittasi 10.10. : ”Yhtäkkiä kaikki, mitä Bengt Holmström on koskaan ollut mieltä Suomesta, on muuttunut totuudeksi. ihan vain Ruotsin keskuspankin päätöksellä.”
Ruotsin Kuninkaallinen tiedeakatemia seuloo palkinnon saajat. Nyt todellakin on edellytetty, että Suomessa pitäisi tehdä talouspolitiikkaa, joka noudattelee ruotsalaisen tiedeakatemian palkitsemislinjaa.

Mikä tässä ärsyttää? Se, että Holmströmin palkitut tutkimukset ovat olleet olemassa jo pitkään. Jos hänen tieteellistä asiantuntemustaan olisi haluttu käyttää, tulokset olisivat olleet saatavilla ilman palkintoakin. Mutta sisältöhän ei tainnut taaskaan olla tärkeä. Vasta voittaminen toi laakerit tutkijan päähän suomalaisten silmissä.

Kokonaan toinen asia onkin se, mitä pitää tehdä, jos talousnobelistit ovat keskenään erimielisiä.
Joseph Stiglitz on myös nobelisti, mutta hänen talouspolitiikkasuosituksensa ovat erilaisia kuin Holmströmin. Kumman näkemys valitaan? Suomalaisen näkemys, tietysti. Tämä päättely ei taida olla aivan sopusoinnussa tieteen ihanteiden kanssa. Se sopii kuitenkin hyvin yhteen nationalismin kanssa, ja sehän on nousussa aatteiden pörssissä.

Kauan eläkööt voittajat! Muut saavat hiihtää, politikoida ja tutkia unholassa.