Huonompia ennustuksia
Vajoamisen psykologiaa
13.1.2014
0

Ensin puhutti Paul Krugmanin haastattelu: luonnehtiiko Suomen talouden nykytilaa jonkinlainen ”mysteeri”? Sen jälkeen Björn Wahlroos esitti pelkonsa talouden lopullisesta näivettymisestä, koska maamme kustannustaso on niin kallis, ettei täällä kannata valmistaa mitään vientiin eikä tänne haluta investoida.

Mystiikkaa tai näivetystä, suomalaisten tunneperäisen reaktion tilanteeseen kuvasi Rainer Maria Rilke jo 1923: ”Ja meidät, jotka uskomme onnen/ nousevaksi, valtaa liikutus,/ tyrmistyttävä melkein,/ kun jokin onnekas vajoaa.”

Talousviisaat korostavat eri asioita: yhden mielestä talousvaikeuksiemme syynä on pääsääntöisesti suhdanneongelma, toisen mielestä päällimmäisenä on rakenneongelma.  Rakenneongelman korjaamiseksi kansalaisissa on haluttu herättää kriisitietoisuus. Kun kriisitietoisuus on olemassa, ollaan valmiita hyväksymään rakenteelliset uudistukset. (Jokainen tietysti käyttää sanaa ’rakenneongelma’ haluamassaan merkityksessä. Yhdelle ’rakenne’ viittaa esimerkiksi sote- ja kuntauudistukseen. Toinen ajattelee elinkeinorakennetta ja sen muutostarvetta. Olisiko parempi, että ”rakenne” hävitettäisiin kielenkäytöstä?)

Jotakin on mennyt pahasti vikaan. Kreikankielen krisis sisältää käännekohdan mahdollisuuden: voimme lähteä joko hyvään tai huonoon suuntaan. Hyvää mahdollisuutta ei kuitenkaan näy horisontissa, jolloin jäljelle jää vähittäinen vajoaminen. Kohtaan yrityksiä, jotka ottavat huomioon huonot ajat ja virittävät lähiajan odotuksensa hieman entistä vaatimattomammiksi.  Uusia avauksia ei tässä tilanteessa kannata tehdä; odotellaan kysynnän piristymistä. Kun kaikki toimivat samalla tavalla, kukaan ei liiku mihinkään. Kun kukaan ei liikahda, vajoaminen syvenee ja onkin aika hiukan laskea tulevaisuuden odotuksia..

Aikanaan vastustettiin Pentti Linkolan ajatuksia, kun hänen mielestään piti supistaa tuotantoa luonnon kantokyvyn vuoksi. Viime aikoina on vastustettu degrowth –koulukuntaa, joka olisi valmis negatiiviseen talouskasvuun kestävyyden nimissä. Ja katso, ihmeiden ihme: nyt valtiovalta ja Suomen pankki ovat tulleet Linkolan ja degrowth-väen tueksi, vaikkakin tahtomattaan. Kriisitietoisuuden tuottama vajoamisen psykologia vie meidät vähenevän talouskasvun tielle. Paha kyllä, tämä ei toimi luonnon hyväksi. Haluamme halpaa energiaa millä keinolla tahansa ja haluamme mitä tahansa työtä – vaikkapa arktisen alueen tuhoamisesta.

Talous vajosi isosti myös 1990-luvun alussa. Silloinkin suhdanne- ja rakenneongelmat osuivat  yksiin. Kansainvälisen laman ohella Suomen erityisvitsaus oli Neuvostoliiton kaupan äkkipysäys. Siitä noustiin, vaikka monin tavoin ruhjoutuneina. Erona on se, ettemme voi enää yhteisvaluutan oloissa devalvoida. Kun D-vitamiinia ei enää ole talouden ihmelääkkeeksi, mitä pitäisi tehdä? Vajota arvokkaasti ja tyylikkäästi?

Poissa ovat muutamat takavuosien falskit selitykset. Aikanaan pelastajanamme pidettiin huippuosaamista.  Jos kussakin osaamisalueessa huippuosaajia on pari prosenttia, ei auttaisi, vaikka joka ainoa suomalainen olisi yhden alueen huippuosaaja. Pari prosenttia intialaisista ja kiinalaisista riitää hukuttamaan piskuisen kansamme huippuosaajineen päivineen. Koulutus on epäilemättä huippujuttu, mutta talouden pelastajaksi siitä ei yksinään ole.

Entä jos Rilke on oikeassa? Entä jos kyse olikin onnekkuudesta? Satuimme olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan sopivin tuottein, jolloin saimme kokoamme paremman aseman kokonaisuudessa.  Kun muut ovat päässeet peliin mukaan, Hannu Hanhi –efekti on lakannut vaikuttamasta. Tämä selitys on yhtä passivoiva kuin vääränlainen kriisitietoisuuskin. Hylkään tämän selityksen vain  siksi, että siitä ei seuraa mitään mielenkiintoista. Kannattaa ajatella, että pystyy vaikuttamaan asioihinsa. Vasta yritettyään voi tietää mitä todellisuus antaa periksi.

Tässä tilanteessa voi vain haaveilla elvytyksestä, joka kohdistuisi vaikkapa cleantech –yritysten perustamiseen. Perinteistä tutkimus- ja kehitysrahaa on jonkin verran.  Sen ohella alkaa kaivata vanhoja kunnon valtionyrityksiä, jotka investoisivat uusiin aloihin. Mutta turhaa tämäkin unelmointi: valtionyrityksissä nähdään enemmänkin kommunismin aave kuin elinkeinoelämän rakennemuutoksen alku. Mitä vaihtoehtoja vajoamisen psykologialle siis jää? Ei kai muuta kuin ihan itse perustettavat vihreän talouden kasvuyritykset, alusta asti kansainvälisin aikein.

Olisi ollut mukavaa, jos taantuman hoitoon olisi päästy paremmissa tunnelmissa, henkisesti vajoamatta, uuden luomisen hengessä. Mutta eipä huolta näinkään. Kansakunnallamme on nimittäin muuan mielenkiintoinen ominaisuus. Kun surkeutta on syvennetty tarpeeksi kauan, alkaa vastaliike. Päätetään nousta.  Ennustan, että päätös syntyy tämän vuoden aikana.

 

 

Kirjailija

On 0 kommentit