Parempaa ajattelua
Yksilön ja yhteisön vastuuta
13.11.2014
0

Yksilön vastuu on edelleen muodissa. Keskustelu pyörähti käyntiin 90-luvun alun laman jälkeen. Kun julkisen sektorin rahat vähenivät, vanhuksista piti yhtäkkiä tulla aktiivisia ja elämään suuntautuneita. Nykyisen laman aikoihin sama toive ulottuu lapsiin: heidän tulee kyetä vastaamaan elämästään yhä varhemmin.

Mitä vastuu oikeastaan tarkoittaa? Lukuisten määritelmien joukosta mieleen nousee klassikko: vastuu edellyttää, että yksilö on aikonut ja aiheuttanut jotakin. Määritelmä on täynnä ongelmallisia käsitteitä.

Yksilön määrittelemme näppärästi: yksilö on yhden yhtenäisen ihoalueen ympäröimä osa kokonaisuudesta. Lapsellista? Arkiajattelumme tuottama määritelmä onkin omituinen: tiedämme, että iho läpäisee jokseenkin kaiken ihmisyytemme kannalta olennaisen aineksen. Silti haluamme vakaasti uskoa, että meillä itsellämme ja ympäristöllä on kiinteä raja.

Mitä ihmisen kannattaisi aikoa? Hänen oman etunsa mukaista olisi aikoa rationaalisten valintojen tuottamia tekoja. Tiedämme kuitenkin – vaikkapa Daniel Kahnemanin ansiosta – ettei ihminen tee valintojaan perinteisen peli- ja päätösteorian rationaalisuuskäsitteen valaisemana. Tämä edellyttäisi, että ihminen kykenee näkemään kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ja asettamaan ne loogiseen preferenssijärjestykseen. Tuosta järjestyksestä poikkeaminen on irrationaalista.

Nykyään tiedämme, että konteksti, jossa ihminen toimii, vaikuttaa suuresti siihen, mitä hän tulee aikoneeksi. Konteksti ei tarkoita pelkästään ihmisen ympäristöä, luonnonympäristöä, rakennettua ympäristöä, sosiaalisia instituutioita jne. Myös yhteisön arvot ja ajattelutavat vaikuttavat. Kun päätöksentekotilannetta koskeva tarina kerrotaan uudella tavalla, ihminen tekee samassa asiassa erilaisen päätöksen.

Vastuun määritelmässä oletetaan, että aikomusta seuraa teko, josta on haluttu tulos. Kuitenkin kautta aikain on puhuttu myös tarkoittamattomista seurauksista. Onko ihminen vastuussa vain siitä, mitä itse aikoi teon seuraukseksi, vai myös kaikesta siitä, joka seuraa oheistuotteena? Mistä kohtaa kausaaliketju tulisi sahata poikki?

Lauri Pohjanpään mukaan ”moni aikoi ja aikoi kartanon, sai valmiiksi harakanpesä”. Aikominen ei ole tehokasta, ellei sitä seuraa aiheuttava teko. Aiheuttaminen tuntuu luontevalta vastuun komponentilta, mutta vain siinä tapauksessa, että henkilöllä on aiheuttamisen eväät hallussaan. Moraalinen vastuu edellyttää, että toimija on saavuttanut riittävän henkisen kypsyyden (eli aikuisuuden), että hän on riittävän informoitunut ja että hänellä on riittävä mielenterveys. Määritelmä antaa ymmärtää, että lapset ja psykootikot eivät voi olla täysin vastuussa toimistaan. Hyvä informoituneisuus on osin yhteisön huolena, koska sillä on velvoite järjestää kouluopetusta. Monissa asioissa informoituneisuus jää yksilön vastuulle. Tuloksena on kaunis kehäpäätelmä. Jotta yksilö voisi olla vastuussa, hänen vastuullaan on hankkia tarvittava tietomäärä.

Mikä harmillista, joskus aiheuttamiskyvyssä on tilapäisiä alenemia. Runsas alkoholin nauttiminen vie kyvyn kontrolloida aiheuttamista, ja kaiken lisäksi muistikuvat koko aiheuttamisesta katoavat. Voimakas mielenkuohu on saanut monet menettämään pelin hallinnan. Yksilön vastuuta ja rationaalisuutta ihannoivassa ilmapiirissä on outoa, että pikaistuksissa tehty tappo on vähemmän paha kuin harkittu murha. Kaikinpuolisen harkinnan luulisi olevan arvostettua. Ehkä realismi on tässä kohtaa havahduttanut kiihkeimmätkin vastuun vaatijat.

Systeemiteoriasta tiedämme, että on keinotekoista repiä irti yksi systeemin osanen ja nimetä se yksinään aiheuttajaksi. Yhteisöissä yksilöt ovat palasia aiheuttamisen verkostossa. Heti, kun yksilö haluaa saada aikaiseksi suuria muutoksia kokonaisuudessa, hän huomaa tarvitsevansa toisten apua: hän ei yksinään kykene aiheuttamaan haluamaansa. Mukaan tulee valta. Teknisesti valta tarkoittaa sitä, että A:lla on valtaa B:n yli, jos A saa B:n tekemään mitä A haluaa, vaikka B ei alun perin olisi hysteerisen innostunut. Törmäämme siis vallan ja vastuun epäsymmetriaan. Monissa tilanteissa tulemme vastuuttaneeksi yksilön, vaikka hänellä ei ole tosiasiallista valtaa aiheuttaa asioita.

Mitä pitäisi päätellä? EU-kontekstissa yhteisvastuusta on tullut kartettava sana, mutta ihmistutkimuksen valossa käsitteen kunnianpalautus voisi olla paikallaan. Yksilö on yhteisönsä osa, jonka aikomukset riippuvat yhteisöstä: voimme yhteistoimin luoda konteksteja, jotka tukevat demokraattisessa prosessissa toivottaviksi nähtyjä aikomuksia. Aiheuttaminenkaan ei luonnistu yksilöltä yksinään: taas tarvitaan yhteisiä toimia.

Paradoksaalista kyllä, yksilön ehkä kannattaa mielessään liioitella vastuitaan. Kukaties kannattaa ajatella, että on lähes kaikkivoipainen. Usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin tuntuu virkistävän ihmisen mieltä ja ruumista. Kun omaksuu vastuita, haluaa hamuta myös vaikutusvaltaa, ainakin oman elämänsä yli. Yhteisön merkityksen tunnustamisen ei tarvitse merkitä yksilöiden tukahduttamista: yksilön ja yhteisön – osan ja kokonaisuuden – suhteen määrittely jatkuu. Daniel Dennettin mielestä vapaus – ja siis vastuukin – saattaa olla evoluution mitassa kehittyvä ominaisuus.

 

 

 

Kirjailija

Ajattelun vallankumous

Yksilön vastuu on edelleen muodissa. Keskustelu p...

Lue lisää

On 0 kommentit